Kaksi sanaa

Mitkä kaksi sanaa sinä kuulet useimmiten?

Kuvittelin aina, että ne ihmiset ovat onnellia, jotka kuulevat usein sanat rakastan sinua. Itse olen viime aikoina kuullut useimmiten sanat: kirjoita kirja. Mielestäni nuo kirjainmuodostelmat ovat imperatiivissa, en ainakaan kuule kysymysmerkkiä niiden perässä. Olen niin kyllästynyt tähän, että sujahdan useimpina aamuina puutarhaan napsimaan heinää saksilla. Kostoksi en avaa tietokonetta koko päivänä tai edes mieti kirjoittamista. Ajattelen päässäni vain koko pellon kokoista zeniläistä kivipuutarhaa, jonka hiekkakenttää haravoin mielessäni. Jostain syystä se ajatus huvittaa minua. Ehkä siksi että se olisi vielä paljon kunnianhimoisempi tavoite kuin esimerkiksi kirjan kirjoittaminen.

En tiedä missä vaiheessa aloin kertoa sitä tarinaa itselleni, että haluan jonain päivänä kirjoittaa kirjan. Olen tiennyt sen jo monta vuotta, että se on aikamoista fuulaa ja ulkoapäin annettua. Hätäpäissäni tämän sanomalla olen teininä onnistunut tekemään vaikutuksen joihinkin aikuisiin. Sen vuoksi kai jatkoin sitä valhetta. Lisäksi kirjoittaminen ja uskonto olivat ainoita kouluaineita, joista sain kiitettäviä. Jälkimmäinen lähinnä siksi, että luetun ymmärtäminen on vahvuuksiani. Tarinallani kirjan kirjoittamisesta on jotain tekemistä tavoitteiden määrittelyn kanssa. Nykyisin ei ole vakavasti otettava ihminen, jos ei ole päämääriä ja unelmia. Täytyy olla viisivuotissuunnitelmat ja tarkka tieto siitä, mitä tekee puolen vuoden päästä. Pitäisi suorittaa koko elämän kestävää oppimista erityisesti työelämään liittyen. Niin väsynyttä fuulaa sekin.

Jos nyt puhutaan fiktiosta, niin sisälläni ei ole tarinaa, kirjaa, eikä intohimon tulta joka syöksisi sen ulos sanojen virtana paperille. Eikö olekin tylsää. Jokainen haluaisi nähdä kaverissaan ei arkisen onnellista ihmistä, vaan sankarin, menestyjän ja mieluusti vielä kuuluisuuden. Sellaisesta ihmisestä olisi kiva puhua tutuille, varsinkin sitten kun hänellä menee huonosti. Elämäni pointti on se, että etsin itseni. Viime aikoina olen tehnyt sitä työtä epätoivoisesti, mutta se ei kiinnosta ketään. Jos kirjoittaisin aiheesta kirjan, niin sen lukisi ehkä kaksi ihmistä. Heillekin se sama tarina on kirjoitettu jo monta kertaa paljon taitavampien ihmisten toimesta. 

Kaikki luominen on raskasta työtä. Teknisesti minulle ei olisi mahdotonta kirjoittaa kirjaa ja olen flow-tilassa useimmiten kirjoittaessani. Tämän faktan valossa annan anteeksi ihmisille, jotka näkevät kirjailijana puuhastelun luonnollisena jatkeena sille, että on elättänyt itsensä sanoilla 20 vuotta. Lehtijutun tekeminen on vain ihan eri asia kuin proosan kirjoittaminen. Monet toimittajat eivät edes ole kovin lahjakkaita kirjoittajia, sillä heidän kunnianhimonsa makaavat jossakin toisaalla. Kirjoittaminen on heille vain väline, puhetta, vaikuttamista, haaveita muutoksesta. Vaikka jokaisen toimittajan pitäisi kyllä viime kädessä sisäistää tunnarikseen Juice Leskisen laulu: ikuisesti kolisevat sanat tyhjyyteen (on jälleen tuskan viitta hartioilla). 

Tarvisin kirjan kirjoittamiseen enemmän itseluottamusta, rakkautta ja tukea. Se olisikin hienoa, että joku sanoisi käskemisen sijasta, että kirjoita se kirja, minä tuen, autan ja kannustan sinua, enkä anna sinun luovuttaa. Kerran yksi ihminen tekikin näin, mutta en silti kirjoittanut. Tiedän että minun pitäisi löytää se tuki ja kannustaja itsestäni, pitäisi sanoa itselleni ne kaksi sanaa joka aamu: rakastan sinua. Ei vain irtoa sitäkään. Mutta unelmani on toisaalla, eikä sen toteutuminen hyödyttäisi kuin kaikkein läheisimpiä ihmisiä elämässäni. Haluaisin edes viikon tuntea oloni täysin turvalliseksi, onnelliseksi, toiveikkaaksi, kauniiksi, iloiseksi ja rakastetuksi. Yhden kokonaisen viikon ihan nonstoppina kuin kohdussa loikoilisi. Täysin mahdoton unelma aikuiselle ihmiselle. Vai onko.

Hitto että hävettää, jos tämän tekstin jälkeen kirjoitankin sen kirjan.