Kun ihmiselle josta välitän tapahtuu jotain ikävää, haluaisin olla supersankari. Lentäisin maata kiertävälle radalle, kääntäisin ajan taaksepäin
ja korjaisin tapahtuneen. Täyttäisin hänen polkunsa montut ja kylväisin
pientareelle tuoksuvan kukkameren. Omat murheet on tietyllä tavalla helpompi
kestää kuin rakkaan ihmisen. Varmaan jokainen haluaisi säästää läheisensä
niiltä elämän ikävimmiltä asioilta, pitää suojassa ja varjella, mutta siinä ei
kai edes kuulu onnistua. Voimattomuuden tunne on hyvin vaikea kestää. Kun
haluaisi auttaa, mutta kaikki mitä voi tehdä tuntuu niin pieneltä: juttelu,
kuuntelu, halaus.
Ihmismieli on kiehtova ja voimakas. Se ottaa asioita vastaan
vain palan kerrallaan. Jos joku asia on liian vaikea tai surullinen kestettäväksi,
se ei yleensä tule läpi tajuntaan ennen kuin aika on kypsä. Takaraivossa tietää
miten asiat ovat, mutta sitä ei hyväksy. Mieleen virtaa toivo, joka ei
välttämättä perustu tosiasioihin. Olen joskus ripustautunut toivoon ja ihmeen
odotukseen epätoivoisesti, koska se sai olon helpommaksi ja auttoi uskomaan
parempaan. Kun tuntee sydämessään lohtua, se vetää elämään muitakin hyviä
asioita. Mietin välillä onko edes olemassa vääränlaista toivoa, vaikka sen
romuttuessa tulee väistämättä paha mieli. Mutta silloin aika on jo kypsä irti
päästämiselle. Luopumisen kuuluukin sattua, sillä elämän kaikista asioista
pitäisi oppia.
Suree sitten mitä tahansa, läheisen menetystä, työpaikkaa,
terveyttä tai paljon pienempiäkin elämänmuutoksia, niin se matka on aina
valitettavan yksinäinen. Tavallaan sinne surun seinien sisäpuolelle ei pääse
kukaan. Silti ei kannata jäädä kovin pitkäksi aikaa yksin. Kun hiljalleen
pystyy hyväksymään tapahtuneen, lopettaa pyristelemisen vastavirtaan. Silloin
alkaa kuulla ja ymmärtää mitä ihmiset sanovat. Ennen kaikkea kuulee sen mitä
hiljaisin ääni omassa sisimmässä kuiskii. Mihin suuntaan ääni kehottaa ottamaan
seuraavan askeleen.
Surun väistyessä kirkastuvat ne hetket, kun joku kuunteli,
jakoi yhdessä hiljaisuuden tai sanoi jonkun ihan pienenkin asian, joka sai elämän
liikahtamaan eteenpäin. Jos uskoo johdatukseen, viestit tulevat usein muilta
ihmisiltä. Supersankaria, yhtä suurta pelastajaa ei ole. Pelastajia on useita.
He ovat niitä ihmisiä, joille uskoudut, jotka eivät käännä selkäänsä, eivätkä
jätä rauhaan, vaikka sitä välillä toivoisit. Avainhetken kohti parempaa tajuaa
yleensä hyvästä tunteesta: helpotuksesta, rauhasta ja lohdusta, joka virtaa
sieluun kuin kirkas lähdevesi janoiseen nieluun.
Hieman samaa asiaa eilen itse kirjoittelin (vähän eri näkökulmasta). Mutta tuo näkökantasi elämänmuutoksen matkan yksinäisyydestä on hieno! Useinhan apua, neuvoja ym. ollaan ihmisille antamassa, mutta todellisuudessa jokainen tekee oman matkansa yksin. Rinnalla voi toinen seisoa, mutta yksin jokainen omat kipuilut ym.käy läpi. Hienosti jälleen kirjoitettu!
VastaaPoistaHei, sait minulta blogihaasteen! Osallistu jos haluat.http://kasvunilo.blogspot.fi/2014/04/ensimmainen-haaste.html
VastaaPoista-Elina
Kiitos Elina kivasta palautteestasi. Se tuntuu todella hyvältä! Yksin täällä tosiaan ollaan, mutta toisten kanssa.
VastaaPoista