Jos se ei tapa, niin hajottaa todella

Luulin aina että vaikeuksien läpikäyminen vahvistaa, mutta se ei ole totta. Elämänkokemus antaa varmuuden siitä, että kaikesta selviää kunhan jaksaa antaa asioille aikaa. Murheet eivät silti vahvista, ne haparoittavat voimavaroja käydä läpi uudelleen vaikeita asioita. Mielestäni siihen on yksinkertainen syy: jos on kerran menettänyt esimerkiksi läheisen ihmisen, tietää mitä suru on. Menetyksen läpikäyminen vaatii valtavia voimavaroja. Raskaaksi tiedetylle reissulle ei lähde kepein mielin uudestaan, jos tietää että edessä on pitkiä pimeitä ja yksinäisiä hetkiä. Toisaalta ikävätkin kokemukset auttavat tuntemaan itsensä paremmin, jos sellaiselta kantilta uskaltaa elämää katsoa. Oppii tietämään, mitkä asiat tuovat lohtua ja toivoa synkimpinä hetkinä.

Kokemus siis joiltakin osin vahvistaa ihmistä, eivät surut.

Kaikki sairaudet, erot, menetykset ja kuolemat, joista nykyisin kuulee tai jotka tapahtuvat läheisille tuntuvat paljon raskaammilta kuin aikaisemmin. Ihmisten kipuihin pystyy eläytymään huomattavasti laajemmalla tunneskaalalla ja useammista rooleista kuin parikymppisenä. Monet tuntemani ihmiset ovat lopettaneet kokonaan väkivaltaisten sarjojen ja elokuvien katselemisen. Enää he eivät vain jaksa. Todellisuudessakin tapahtuu niin paljon ikäviä asioita, ettei pysty enää katsoa ainakaan hillitöntä tappamista fiktiivisenä.

Sarjoissa ja elokuvissa esitetään asiat paljon raaemmin kuin ennen. Näytetään auton sisästä kuinka rekka törmää täysillä päin, maassa makaavia tyyppejä potkitaan, näytetään kuinka lapsi putoaa kalliolta hitaasti ja äänettömästi tai joutuu kokemaan kiikaritähtäimen kautta, kun ihmistä ammutaan. Haluaako tällaista oikeasti kukaan? Joissakin asioissa tekniikan kehittyminen ei mielestäni palvele ketään. Pelkään että tällaiset kuvat olohuoneisiin tarjoiltuna vain lisäävät tietynlaisten ihmisten empatiakyvyttömyyttä, turtumista ja kylmyyttä.

Pahoistakin asioista pitää silti tietää ja olla tietoinen. Joidenkin aikuisten ihmisten tyyliä sulkea silmät maailman menolta en arvosta. Eniten suututtaa se, jos toisella on hätä tai suru, mutta häntä ei viitsitä kuunnella, koska itselle tulee paha mieli. Tällaista kuulee ja näkee aina joskus. Toiselta ihmiseltä on vaikkapa kuollut lapsi ja hän joutuu kantamaan surua mukanaan loppuelämän. Valittaja ei kestä kuunnella 15 minuuttia, koska hänen mielestään elämän pitää olla vain hauskaa. Mitään paljon ilkeämpää en enää keksi. Siinä jättää toteuttamatta ehkä tärkeimmän asian ihmisenä: olla avuksi ja tueksi muille.

Uskon siihen, että kaikki ihmiset ja heidän tekonsa ovat yhteydessä toisiinsa. Tietyllä tavalla se mikä tapahtuu yhdelle tapahtuu kaikille. Ja kaikki se mitä tekee ja sanoo toisille palautuu aina takaisin itselle. Siksi kannattaa yrittää olla parempi ihminen: kuunnella ei neuvoa, pysähtyä ei tehdä ja harkita ennen kuin päästää sanoja suustaan.

Kukaan ei luvannut, että elämä olisi helppo matka.