Kaksi sanaa

Mitkä kaksi sanaa sinä kuulet useimmiten?

Kuvittelin aina, että ne ihmiset ovat onnellia, jotka kuulevat usein sanat rakastan sinua. Itse olen viime aikoina kuullut useimmiten sanat: kirjoita kirja. Mielestäni nuo kirjainmuodostelmat ovat imperatiivissa, en ainakaan kuule kysymysmerkkiä niiden perässä. Olen niin kyllästynyt tähän, että sujahdan useimpina aamuina puutarhaan napsimaan heinää saksilla. Kostoksi en avaa tietokonetta koko päivänä tai edes mieti kirjoittamista. Ajattelen päässäni vain koko pellon kokoista zeniläistä kivipuutarhaa, jonka hiekkakenttää haravoin mielessäni. Jostain syystä se ajatus huvittaa minua. Ehkä siksi että se olisi vielä paljon kunnianhimoisempi tavoite kuin esimerkiksi kirjan kirjoittaminen.

En tiedä missä vaiheessa aloin kertoa sitä tarinaa itselleni, että haluan jonain päivänä kirjoittaa kirjan. Olen tiennyt sen jo monta vuotta, että se on aikamoista fuulaa ja ulkoapäin annettua. Hätäpäissäni tämän sanomalla olen teininä onnistunut tekemään vaikutuksen joihinkin aikuisiin. Sen vuoksi kai jatkoin sitä valhetta. Lisäksi kirjoittaminen ja uskonto olivat ainoita kouluaineita, joista sain kiitettäviä. Jälkimmäinen lähinnä siksi, että luetun ymmärtäminen on vahvuuksiani. Tarinallani kirjan kirjoittamisesta on jotain tekemistä tavoitteiden määrittelyn kanssa. Nykyisin ei ole vakavasti otettava ihminen, jos ei ole päämääriä ja unelmia. Täytyy olla viisivuotissuunnitelmat ja tarkka tieto siitä, mitä tekee puolen vuoden päästä. Pitäisi suorittaa koko elämän kestävää oppimista erityisesti työelämään liittyen. Niin väsynyttä fuulaa sekin.

Jos nyt puhutaan fiktiosta, niin sisälläni ei ole tarinaa, kirjaa, eikä intohimon tulta joka syöksisi sen ulos sanojen virtana paperille. Eikö olekin tylsää. Jokainen haluaisi nähdä kaverissaan ei arkisen onnellista ihmistä, vaan sankarin, menestyjän ja mieluusti vielä kuuluisuuden. Sellaisesta ihmisestä olisi kiva puhua tutuille, varsinkin sitten kun hänellä menee huonosti. Elämäni pointti on se, että etsin itseni. Viime aikoina olen tehnyt sitä työtä epätoivoisesti, mutta se ei kiinnosta ketään. Jos kirjoittaisin aiheesta kirjan, niin sen lukisi ehkä kaksi ihmistä. Heillekin se sama tarina on kirjoitettu jo monta kertaa paljon taitavampien ihmisten toimesta. 

Kaikki luominen on raskasta työtä. Teknisesti minulle ei olisi mahdotonta kirjoittaa kirjaa ja olen flow-tilassa useimmiten kirjoittaessani. Tämän faktan valossa annan anteeksi ihmisille, jotka näkevät kirjailijana puuhastelun luonnollisena jatkeena sille, että on elättänyt itsensä sanoilla 20 vuotta. Lehtijutun tekeminen on vain ihan eri asia kuin proosan kirjoittaminen. Monet toimittajat eivät edes ole kovin lahjakkaita kirjoittajia, sillä heidän kunnianhimonsa makaavat jossakin toisaalla. Kirjoittaminen on heille vain väline, puhetta, vaikuttamista, haaveita muutoksesta. Vaikka jokaisen toimittajan pitäisi kyllä viime kädessä sisäistää tunnarikseen Juice Leskisen laulu: ikuisesti kolisevat sanat tyhjyyteen (on jälleen tuskan viitta hartioilla). 

Tarvisin kirjan kirjoittamiseen enemmän itseluottamusta, rakkautta ja tukea. Se olisikin hienoa, että joku sanoisi käskemisen sijasta, että kirjoita se kirja, minä tuen, autan ja kannustan sinua, enkä anna sinun luovuttaa. Kerran yksi ihminen tekikin näin, mutta en silti kirjoittanut. Tiedän että minun pitäisi löytää se tuki ja kannustaja itsestäni, pitäisi sanoa itselleni ne kaksi sanaa joka aamu: rakastan sinua. Ei vain irtoa sitäkään. Mutta unelmani on toisaalla, eikä sen toteutuminen hyödyttäisi kuin kaikkein läheisimpiä ihmisiä elämässäni. Haluaisin edes viikon tuntea oloni täysin turvalliseksi, onnelliseksi, toiveikkaaksi, kauniiksi, iloiseksi ja rakastetuksi. Yhden kokonaisen viikon ihan nonstoppina kuin kohdussa loikoilisi. Täysin mahdoton unelma aikuiselle ihmiselle. Vai onko.

Hitto että hävettää, jos tämän tekstin jälkeen kirjoitankin sen kirjan.

Valitse itse

Muutosten tekemättä jättäminen on helppo tie. Vanhaan jääminen tuntuu tutulta ja turvalliselta, kotoisalta. Ihmiset roikkuvat huonossa elämässä, vaikka eivät enää vuosiin olisi olleet onnellisia. He tietävät sisimmässään, että kulkevat tuhon tietä, mutta rohkeutta muutokseen ei virtaa mistään ilmansuunnasta. En tiedä onko se saamattomuutta, itseluottamuksen puutetta, pelkuruutta vai kaikkia näitä yhdessä, mutta oma kokemukseni on, että muutos kannattaa aina. Se vie kohti parempaa, vaikka luopuminen tekee joskus pirun kipeää. Suru sumentaa aivoja siinä missä päätön rakkauskin.

Jos sinun ystäväsi vuosikausia valittaa samasta asiasta, niin potkaise häntä persuksille. Tai jos valitat itse, käske jonkun potkaista sinua. Etsi aktiivisesti niitä ihmisiä, joka auttavat saamaan liikettä rattaisiisi. Kukaan ei ala sinulle henkilökohtaiseksi jeesukseksi, paitsi kaveri itse, jos häneen uskot. Taivaallista apua odotellessa puhu ihmisten kanssa ja kuuntele heitä. Tartu niihin asioihin, jotka heidän sanoissaan saavat sinut pysähtymään. Ennen kaikkea kuuntele itseäsi ja opi luottamaan niihin viesteihin, jotka ovat totta. Ne tunnistaa siitä, että koko kroppasi resonoi ja vastaa kyllä kysymykseesi: onko tämä se tie jonka haluan valita. Elämä on liian lyhyt toimimattomiin ihmissuhteisiin, tappavaan työhön ja varsinkin siihen kuristavaan pahaan oloon, joka kalvaa ja tuhoaa sisältä päin. Itseltäni meni vuosikausia sen asian sisäistämiseen, että elämässä ajan autoa itse, enkä istu matkustajan paikalla. Jos muutosta ei tee itse vapaaehtoisesti, elämä ennen pitkää pakottaa sen tekemiseen ja silloin sattuu vielä enemmän.

Elämäni on tällä hetkellä vapaassa pudotuksessa, eikä minulla ole mitään hajua minne laskeudun. Taakse jäi työ, koti, paikkakunta jossa asuin yli 10 vuotta sekä hyvin lyhyeksi jäänyt parisuhde, joka oli tuhoon tuomittu alusta asti. Unelmia ja toiveita löytyy kyllä, mutta en vielä tiedä miten ja milloin ne toteutuvat. Luovuin kaikesta mikä toi minulle ennen tukea ja turvaa. En suosittele näin rajuja ratkaisuja kenellekään, sillä elämää voi muuttaa myös hyvin pienin askelin ja ajan kanssa. Mutta tiedän tehneeni oikein. Jäin parikymppisenä rekan alle ja selvisin siitä hengissä. Tiedän että kaikki turvan tunteet elämässä ovat vain suurta harhaa. Se on rajusti sanottu, mutta totta. Kirjoitan näin, vaikka tiedän etteivät useimmat ihmiset halua tällaista lukea.

Elämäntilanteeni on aiheuttanut ihmisissä lähinnä säälireaktioita, kauhua tai vahingoniloa. Ne jotka ovat reagoineet toisin ovat herättäneet kunnioitukseni. Ajatelkaa hetki. Olen terve, lapseton, toiveikas ja pystyvä ihminen, enkä vielä aivan muumio. Kaikki on mahdollista. Harva ymmärtää tätä, mutta tietyllä tavalla olen suunnattoman ylpeä itsestäni. Olen helpottunut ja huojentunut siitä, että vanha jäi taakse ja pääsin kauas ihmisistä, jotka eivät olleet hyväksi sielulleni. Tämä on se kohta amerikkalaisesta elokuvasta, jossa keskellä peltoa on suunnaton risteys, eikä mitään tietoa siitä mihin suuntaan pitäisi lähteä. Mutta kun ottaa suunnan, tie vie eteenpäin ja tuo uusia maisemia, vastaantulijoita ja kuoppia. Pitää vain päästä tästä vaakaihmisen päättämättömyydestä, valita suunta ja hypätä rattiin.

Niistä asioista, jotka haluaisin muuttaa

Kun ihmiselle josta välitän tapahtuu jotain ikävää, haluaisin olla supersankari. Lentäisin maata kiertävälle radalle, kääntäisin ajan taaksepäin ja korjaisin tapahtuneen. Täyttäisin hänen polkunsa montut ja kylväisin pientareelle tuoksuvan kukkameren. Omat murheet on tietyllä tavalla helpompi kestää kuin rakkaan ihmisen. Varmaan jokainen haluaisi säästää läheisensä niiltä elämän ikävimmiltä asioilta, pitää suojassa ja varjella, mutta siinä ei kai edes kuulu onnistua. Voimattomuuden tunne on hyvin vaikea kestää. Kun haluaisi auttaa, mutta kaikki mitä voi tehdä tuntuu niin pieneltä: juttelu, kuuntelu, halaus.

Ihmismieli on kiehtova ja voimakas. Se ottaa asioita vastaan vain palan kerrallaan. Jos joku asia on liian vaikea tai surullinen kestettäväksi, se ei yleensä tule läpi tajuntaan ennen kuin aika on kypsä. Takaraivossa tietää miten asiat ovat, mutta sitä ei hyväksy. Mieleen virtaa toivo, joka ei välttämättä perustu tosiasioihin. Olen joskus ripustautunut toivoon ja ihmeen odotukseen epätoivoisesti, koska se sai olon helpommaksi ja auttoi uskomaan parempaan. Kun tuntee sydämessään lohtua, se vetää elämään muitakin hyviä asioita. Mietin välillä onko edes olemassa vääränlaista toivoa, vaikka sen romuttuessa tulee väistämättä paha mieli. Mutta silloin aika on jo kypsä irti päästämiselle. Luopumisen kuuluukin sattua, sillä elämän kaikista asioista pitäisi oppia.

Suree sitten mitä tahansa, läheisen menetystä, työpaikkaa, terveyttä tai paljon pienempiäkin elämänmuutoksia, niin se matka on aina valitettavan yksinäinen. Tavallaan sinne surun seinien sisäpuolelle ei pääse kukaan. Silti ei kannata jäädä kovin pitkäksi aikaa yksin. Kun hiljalleen pystyy hyväksymään tapahtuneen, lopettaa pyristelemisen vastavirtaan. Silloin alkaa kuulla ja ymmärtää mitä ihmiset sanovat. Ennen kaikkea kuulee sen mitä hiljaisin ääni omassa sisimmässä kuiskii. Mihin suuntaan ääni kehottaa ottamaan seuraavan askeleen.

Surun väistyessä kirkastuvat ne hetket, kun joku kuunteli, jakoi yhdessä hiljaisuuden tai sanoi jonkun ihan pienenkin asian, joka sai elämän liikahtamaan eteenpäin. Jos uskoo johdatukseen, viestit tulevat usein muilta ihmisiltä. Supersankaria, yhtä suurta pelastajaa ei ole. Pelastajia on useita. He ovat niitä ihmisiä, joille uskoudut, jotka eivät käännä selkäänsä, eivätkä jätä rauhaan, vaikka sitä välillä toivoisit. Avainhetken kohti parempaa tajuaa yleensä hyvästä tunteesta: helpotuksesta, rauhasta ja lohdusta, joka virtaa sieluun kuin kirkas lähdevesi janoiseen nieluun.

Parhaissa bileissä

Voimaa saa joskus yllättäviltä tahoilta. Sain kutsun ja menin kuusivuotiaan pojan kaverisynttäreille. Juhlat olivat yhdet parhaimmista kekkereistä, joissa olen ikinä ollut.

Viimeksi olen nähnyt lasten kaverijuhlia joskus 25 vuotta sitten. En tiennyt mitä muuta odottaa kuin vauhtia, ääntä ja vaarallisia tilanteita, kun tusina alle kouluikäistä kokoontuu yhdessä leikkimään. Kaikkia näitä tapahtui, mutta myös paljon muuta. Ihailin kuinka reippaasti lapset sanoivat käsipäivää ja kuinka kunnioittaen he kerääntyivät katsomaan pakettien avaamista. Limupöydässä sankarille laulettiin onnittelulaulu ja pöydässä oltiin kohteliaita. Leluasioista näytti syntyvän ihan oikeaa keskustelua. Juhlissa oli aito tunnelma ja vilpitön bilehenki. Sellaista hyvin harvoin muodostuu aikuisten kekkereihin Suomessa ilman alkoholia, eikä koskaan vain siksi, että nyt on jonkun synttärit.

En ole itsekään ollut ikinä mikään bileiden sielu. Mieluiten rupattelen jonkun kanssa kahden nurkassa ja syön sipsejä. Mutta lastenjuhlissa huomiolta ei välty kukaan. Pääsin valvovan aikuisen roolista hetkeksi mukaan jengiin. Kaadoin vahingossa limut pöydälle, mikä herätti lasten sympatiat ja rikkoi jään. Lisäksi olin vetänyt päälleni pääkallopaidan. Pukeutumiseni ei ole ikinä herättänyt yhtä paljon arvostavaa huomiota, joten sisäinen kuusivuotiaani oli suorastaan hämmentyneen onnellinen. Se on yksi onnistuneiden juhlien merkki, että kaikki vieraat saavat huomiota. Senkin asian nämä lapset osasivat luonnostaan.

Ihailen sitä miten rehellisiä, suoria ja ystävällisiä lapset ovat. Jos joku asia mietityttää, niin kysytään suoraan. Jos vastaus ei tyydytä, niin esitetään lisäkysymyksiä. Kun homma on selvä, niin jatketaan leikkimistä. Lapsella saattaa velipojan kanssa syntyä kesken kaiken todella paha rähinä, mutta kymmenessä sekunnissa ollaan taas kavereita ja jatketaan harjoituksia. Minulla ainakin olisi paljon opittavaa lapsista. Tai ehkä se on vain lohdullista, että hetkessä elämisen taito on siellä jossain. Se pitää vain kaivaa esiin, minkä on tiennyt jo syntymästään asti.

Elämä se oli mitä lastenjuhlissa tapahtui. Minulla ei ole ollut päivissäni yhtä paljon sisältöä ja sosiaalista meininkiä vuosiin kuin kuusivuotiaan synttäreillä oli kahdessa tunnissa. Ihan kuin lapset olisivat ladanneet akkuni ja muistuttaneet, että täysi tohina vain päälle ja elämässä eteenpäin. Mitkään juhlat eivät kestä ikuisesti.  

Ilman tunnetta sana on vain sana

Viimeisen kuukauden aikana suurin osa hereillä olon hetkistä on tuntunut painajaiselta. Lähes kaikki asiat elämässäni ovat muutoksen alla. Se tekee todella kipeää, vaikka tiedän kokemuksesta, että vanhan pyyhkiytyminen pois tuo aina jotain uutta ja parempaa tullessaan. Onnittelen itseäni rohkeudesta tehdä muutoksia. Silti en vielä näe seuraavan mutkan taakse, joten stressiaivojen jauhantaa on vaikea vaientaa, vaikka yritän muistuttaa itseäni, että kaikki tapahtuu ajallaan. Asioiden hoputtaminen ei auta.  

Yksi mahtavista asioista, se kaikkein tärkein, on silti jo tapahtunut. Luin uudelleen Rhonda Byrnen kirjaa Taikavoima (The Magic) ja tein kirjan tehtäviä. Vakuutuin viimein siitä, että kiitollisuuteen sisältyy yksi ihmiselämän vahvimmista voimista. Kiitollisuus on keskeinen asia kaikissa maailmanuskonnoissa. Se on olennainen ja ehkä tärkein osa ihmisyyttä. Miksi saisin tai voisin pitää mitään, jos en ole kiitollinen siitä mitä minulla jo on? Sanan kiitos kuulee ja sanoo päivittäin, mutta se tuntuu olevan vain yksi osa pinnallisia käytöstapoja. Sana on vain sana, jos sille ei anna syvempää merkitystä tunteiden tasolla.

Kun kokee oikeasti olevansa kiitollinen koko sydämellään, alkaa tapahtua ihmeitä. Vai pitäisikö sanoa, että elämän ihmeet kirkastuvat. Hienot asiat näkee ja tiedostaa paljon paremmin, kun opettelee kiitollisen elämänasenteen. Minun pitää ainakin opetella sitä päivittäin. Tuntuu ettei suomalaiseen mentaliteettiin kuulu positiivisuus ja kiitollisuus. Meillä osa sosiaalista kanssakäymistä on valittaa siitä miten huono on sää, hallitus, terveydentila tai asiat yleensä. Kai sillä yritetään väistellä aiheuttamasta kateuden tunteita. Kokemus on näyttänyt senkin, että on olemassa ihmisryhmä, jotka ilahtuvat toisten vastoinkäymisistä.

Kun paha olo oli musertaa alleen, istuin alas ja aloin listata asioita, joista olen kiitollinen. Päätin jatkaa niin kauan, että tulee hyvä olo. Pääsin toiselle kymmenelle, kun sydämeen alkoi painua rauha ja sitä kesti pitkän aikaa. Nyt kiitän usean kerran päivässä eri asioista. Kiitollisuuden tunnetta on auttanut The Sedona Method, joka auttaa päästämään irti pahasta olosta, tunteista ja jopa ihmisistä, joihin ei halua tai voi enää sitoutua.

Jotkut ihmiset sanovat, ettei heillä ole mitään syytä olla kiitollinen mistään. Se ei pidä paikkaansa. Suomalaisilla on asiat paremmin kuin 90 prosentilla maailman ihmisistä. Kannattaa aloittaa kiitollisuuden listaaminen perusasioista: katosta pään päällä, lämpimästä vedestä, sähköstä, nettiyhteydestä, luonnon kauneudesta, läheisistä ihmisistä, autosta tai kahdesta pihalla, ilmaisesta koulutuksesta, kouluruoasta, harrastuksista jne. Me elämme täällä yltäkylläisyyden keskellä monin eri tavoin.

Sanotaan että se mihin kiinnittää huomionsa lisääntyy. Hyvien asioiden tekeminen, sanominen ja huomioiminen antaa hyvää mieltä muille, mutta eniten itselle.

MUKAVUUSALUEEN ULKOPUOLELLA

En enää välttele mukavuusalueeni ulkopuolelle menemistä. Se on nykyisin yksi ohjenuoristani, jota pyrin noudattamaan. En tee asioita, jotka tuntuvat vastenmielisiltä, mutta tartun niihin jotka kiinnostavat, mutta jostain syystä pelottavat ja jännittävät. Menen  rohkeammin mukaan, jos tunnen uteliaisuutta, vaikka ajattelisin, ettei ehkä ole täysin minun juttuni. Mukavuusalueella ollaan silloin, jos tekee sitä mitä on aina tehnyt ja saa vastineeksi sitä mitä on aina saanut.

Ennen kuin tutustuin zeniin ja läsnäolon merkitykseen inhosin säännöllistä perusarkea ja pyrin välttämään ja rikkomaan rutiineja niin paljon kuin mahdollista. Viime aikoina arki ja perusrytmit ovat olleet päällä liiankin kanssa lähinnä muiden ihmisten vuoksi. Se on auttanut muistamaan kuinka hienolta tuntuu tehdä jotain, mitä ei ole tehnyt koskaan ennen tai pitkään aikaan, ihmisten kanssa joita ei tunne kovin hyvin tai ei ole tavannut heitä aikoihin. Jännittävintä on tietysti tutustua ja jutella uusien ihmisten kanssa, mutta toimittajan työssäni jouduin tekemään sitä viikottain. Uusien asioiden oppiminen ja elämykset antavat nykyisin paljon enemmän.

Hiljattain kävin kuuntelemassa ensimmäistä kertaa elämässäni kitarakonsertin ja olin lumoutunut. En ole ollut niin tyytyväinen siihen, että lähdin edes lempibändini keikalla. Musiikki on minulle taiteen lajeista se, joka inspiroi ehkä eniten. Lapsena ja nuorena kuuntelin musiikkia sanoitusten takia, runotyttö kun olin. Myöhemmin olen opetellut kuuntelemaan enemmän säveliä ja löytänyt ihan uusia taajuuksia, jotka koskettavat.

Eilen kävin keilaamassa. Joskus olen kaveriporukassa heilunut hohtokeilaamassa, mutta nyt halusin oikeasti oppia tekniikkaa. Olin surkea. Kun ojensin kättä taaksepäin, keila lämähti pari kertaa selkäni taakse lattiaan, varmaan velttojen käsivoimieni takia. Hävetti ja nauratti. Uuden asian kokeilu vaatii voimia, mutta tekee mielelle ihmeitä. Muistin taas siinä sählätessäni miten paljon paremmin oppii, kun käyttää kaikkia aisteja eikä vain lue asioita kirjasta. Keilaamisen jälkeen tuntui kuin joku olisi ladannut akkuni. Lähtiessä virtaa oli 5 prosenttia ja kotiin palatessa 100. Kannatti siis todella käväistä mukavuusalueen ulkopuolella.

Jos se ei tapa, niin hajottaa todella

Luulin aina että vaikeuksien läpikäyminen vahvistaa, mutta se ei ole totta. Elämänkokemus antaa varmuuden siitä, että kaikesta selviää kunhan jaksaa antaa asioille aikaa. Murheet eivät silti vahvista, ne haparoittavat voimavaroja käydä läpi uudelleen vaikeita asioita. Mielestäni siihen on yksinkertainen syy: jos on kerran menettänyt esimerkiksi läheisen ihmisen, tietää mitä suru on. Menetyksen läpikäyminen vaatii valtavia voimavaroja. Raskaaksi tiedetylle reissulle ei lähde kepein mielin uudestaan, jos tietää että edessä on pitkiä pimeitä ja yksinäisiä hetkiä. Toisaalta ikävätkin kokemukset auttavat tuntemaan itsensä paremmin, jos sellaiselta kantilta uskaltaa elämää katsoa. Oppii tietämään, mitkä asiat tuovat lohtua ja toivoa synkimpinä hetkinä.

Kokemus siis joiltakin osin vahvistaa ihmistä, eivät surut.

Kaikki sairaudet, erot, menetykset ja kuolemat, joista nykyisin kuulee tai jotka tapahtuvat läheisille tuntuvat paljon raskaammilta kuin aikaisemmin. Ihmisten kipuihin pystyy eläytymään huomattavasti laajemmalla tunneskaalalla ja useammista rooleista kuin parikymppisenä. Monet tuntemani ihmiset ovat lopettaneet kokonaan väkivaltaisten sarjojen ja elokuvien katselemisen. Enää he eivät vain jaksa. Todellisuudessakin tapahtuu niin paljon ikäviä asioita, ettei pysty enää katsoa ainakaan hillitöntä tappamista fiktiivisenä.

Sarjoissa ja elokuvissa esitetään asiat paljon raaemmin kuin ennen. Näytetään auton sisästä kuinka rekka törmää täysillä päin, maassa makaavia tyyppejä potkitaan, näytetään kuinka lapsi putoaa kalliolta hitaasti ja äänettömästi tai joutuu kokemaan kiikaritähtäimen kautta, kun ihmistä ammutaan. Haluaako tällaista oikeasti kukaan? Joissakin asioissa tekniikan kehittyminen ei mielestäni palvele ketään. Pelkään että tällaiset kuvat olohuoneisiin tarjoiltuna vain lisäävät tietynlaisten ihmisten empatiakyvyttömyyttä, turtumista ja kylmyyttä.

Pahoistakin asioista pitää silti tietää ja olla tietoinen. Joidenkin aikuisten ihmisten tyyliä sulkea silmät maailman menolta en arvosta. Eniten suututtaa se, jos toisella on hätä tai suru, mutta häntä ei viitsitä kuunnella, koska itselle tulee paha mieli. Tällaista kuulee ja näkee aina joskus. Toiselta ihmiseltä on vaikkapa kuollut lapsi ja hän joutuu kantamaan surua mukanaan loppuelämän. Valittaja ei kestä kuunnella 15 minuuttia, koska hänen mielestään elämän pitää olla vain hauskaa. Mitään paljon ilkeämpää en enää keksi. Siinä jättää toteuttamatta ehkä tärkeimmän asian ihmisenä: olla avuksi ja tueksi muille.

Uskon siihen, että kaikki ihmiset ja heidän tekonsa ovat yhteydessä toisiinsa. Tietyllä tavalla se mikä tapahtuu yhdelle tapahtuu kaikille. Ja kaikki se mitä tekee ja sanoo toisille palautuu aina takaisin itselle. Siksi kannattaa yrittää olla parempi ihminen: kuunnella ei neuvoa, pysähtyä ei tehdä ja harkita ennen kuin päästää sanoja suustaan.

Kukaan ei luvannut, että elämä olisi helppo matka.